Putinin Venäjällä on kaksi suurta tavoitetta, jotka ovat kietoutuneet toisiinsa. Ensinnäkin Putinin valta on pidettävä lujana. Tätä varten on maan poliittinen rakenne siivottu mahdollisimman pitkälle kaikesta vakavasti otettavasta kilpailusta. Valtaa kritisoimaan on jätetty lähinnä systeemioppositio, jonka tehtävänä on luoda illuusio demokratiaan kuuluvasta eri tavalla ajattelemisesta. Toinen tavoite on nostaa Venäjä taas suureksi, kunnioitetuksi ja pelätyksi. Jos vallan lujittaminen on asioita, jotka tapahtuvat Venäjän sisäpuolella, niin kansainvälistä asemaa muutettaessa pitää asioita tehdä omien rajojen ulkopuolella.
Niin kauan kun Putinin Venäjä keskittyi omien rajojensa sisään, sai se suhteellisen rauhassa loukata ihmisoikeuksia, tehdä vaalivilppiä, murhauttaa toimittajia ja käydä jopa silmittömän raakaa sotaa Tsetseniassa. Läntiset vallat reagoivat vasta sitten, kun Venäjä työntyi omien rajojensa ulkopuolelle. Georgian sota 2008 meni nopeasti ja lähes seurauksitta ohi. Yhtenä syynä se, että Venäjä sai narutettua Georgian muodollisesti aloittamaan sotimisen. Seuraavan kerran länsi havahtui alkuvuodesta 2014, kun Krimille ilmestyi tunnuksettomia sotilaita. Nämä venäläiset erikoisjoukkojen sotilaat olivat näkyvin osa monimutkaista ja hyvin valmisteltua operaatiota Krimin valtaamiseksi. Taisteluja ei käyty, mutta niin vain asevoimin siirrettiin rajoja Euroopassa.
Seuraavaksi olivat vuorossa Venäjän organisoimat levottomuudet itäisessä Ukrainassa. Ne eivät suunnitellussa laajuudessaan ilmeisesti onnistuneet, mutta Donetskin ja Luhanskin seuduilla saatiin riittävästi aseellista toimintaa organisoitua, joka sitten laajennettiin yhä käynnissä olevaksi sodaksi. Sotaa johdetaan ja ylläpidetään Venäjältä, pyrkien väsyttämään Ukraina takaisin Venäjän vaikutuspiiriin. Mutta edelleenkään Venäjä ei suostu myöntämään olevansa sodan osapuoli. Krimin miehitys ja liittäminen Venäjään sekä malesialaiskoneen alasampuminen olivat konkreettisuudessaan sellasia tekoja, että länsi pystyi ja joutui niihin reagoimaan poliittisesti. Pakotteet ja vastapakotteet niihin liittyen ovat edelleen voimassa.
Venäjä oli jo vuosia sitten aloittanut järjestelmälliset toimet länsimaiden horjuttamiseksi. Kyseessä ei ole mikään tiukan keskusjohtoinen operaatio, vaan yhteiskunta on laajalla rintamalla mobilisoitu edistämään kansainvälisen järjestyksen horjuttamista. Tämä horjutus on edellytys Venäjän aseman kohottamiselle. Voimassaolevilla säännöillä Venäjä on liian epädemokraattinen, köyhä, epäinnovatiivinen, korruptoitunut ja pieni ollakseen tahtomansa supervalta. Siksi sääntöjä on kierrettävä ja muutettava.
Hybridivaikuttamisessa olennainen elementti on kiellettävyys (deniability). Venäjä voi ilmiselvissäkin tapauksissa vedota länsimaiden oikeusvaltio-periaatteen takia noudattamaan syyttömyysolettamaan, jossa jonkun syyllisyys on pystyttävä todistamaan. Kun tapaukset ovat usein epäselviä ja niihin on ainakin periaatteessa useita mahdollisia selityksiä, niin se tekee länsimaiden poliittisille johdoille vaikeaksi reagoida Venäjän tekemisiin. Mutta kun jokin teko ylittää kynnyksen, niin sen mukaan voi kumuloitua kaikkea muuta, josta Venäjää epäillään tai josta se on jäänyt jollain tasolla kiinni. Salisburyn myrkkyisku voi hyvinkin olla tällainen tapahtuma.
Yhdysvalloissa puolestaan on löydetty suora yhteys Venäjän sotilastiedustelun ja demokraattisen puolueen hakkeroinnin välillä. Niin kauan kuin Trump on presidentti, niin Venäjä tuskin joutuu kunnolla vastuuseen teoistaan Yhdysvalloissa. Mutta Trumpin seuraaja, kuka hän ikinä onkin ja milloin hän ikinä astuukin valtaan, joutuu maansa kunniaa puolustaakseen ottamaan Venäjän toimet käsittelyyn ja vastattaviksi.
Kaikki ne pienemmät ja isommat Venäjän toimet joihin eri länsimaiden hallitukset ovat törmänneet viime vuosien aikana, ovat nyt pikkuhiljaa saapumassa maksun aikaan. Venäjä on taitavasti säätänyt käyttämäänsä voimaa saavuttaakseen maksimitehon minimivahingoilla. Mutta nyt näyttäisi olevan luvassa rytminmuutos, jossa länsi saattaa jopa yltyä muuhunkin kuin pelkkiin laimeisiin reaktioihin. Jos länsi tosiaan kykenee aktiivisiin ja yllättäviin toimiin, on Venäjän myös vastattava niihin. Kriisin eskaloituminen saattaa hyvinkin olla edessä. Toki mahdollista on myös se, että Venäjä ikäänkuin vetäytyy hetkeksi, mutta tehtyjä se ei saa tekemättömiksi.
Antti Paronen ja Simon Källman kirjoittavat uudessa Sotilasaikauslehdessä tarpeellisuudesta varautua nykyisen kaltaisessa tilanteessa reaktiivisuuden lisäksi aktiivisuuteen myös sotilaallisella tasolla.
”Hybridivaikuttamiseen tai viidennen sukupolven sotaan luottava hyökkääjä pyrkii kaikesta huolimatta pitämään tilanteen riittävän kaukana sodasta, jotta se kykenee saamaan läpi omat ulkopoliittiset intressinsä, joiden ajamiseksi se on lopulta turvautunut edellä kuvatun kaltaisiin keinoihin. Tämän tilanteen kääntäminen puolustajan itsensä eduksi vaatii siis näkemyksemme mukaisesti kykyä ja ennen kaikkea valmiutta käyttää voimaa joko tilanteen saattamiseksi sodaksi tai pakottamaan voimankäytössä hyökkääjä luopumaan aikeistaan.”
Parosen ja Källmanin ajatuksesta voidaan perustellusti olla montaa mieltä, mutta he tuovat kirjoituksellaan keskusteluun konkreettisuutta siitä, mikä on reaktiivisuuden ja aktiivisuuden ero. Mutta kuten he itsekin kirjoituksessaan korostavat, sotilaiden tehtävänä on lain mukaan toimittava valtakunnan turvallisuuden takaamiseksi kaikissa tilanteissa, mutta poliitikoilla on valta päättää niiden toimien käynnistämisestä.
Suomelle tilanteen kärjistyminen merkitsee ennen kaikkea liikkumatilan kapenemista. Olemme sitoutuneet Britannian kanssa kahdenkeskisellä puolustuspoliittisella sopimuksella, olemme mukana heidän johtamissaan nopean toiminnan JEF-joukoissa ja Britannia on tietysti merkittävä tekijä myös Suomen Nato-kumppanuuden kautta. Kun Suomi lähti mukaan JEF-joukkoihin, totesi silloinen Britannian puolustusministeri, että "Toivon JEF-joukkojen tuovan lisävakuutuksen ja tyynnyttelevän Suomen ja Ruotsin kaltaisia maita. Jäsenyyden kautta niillä on ystävien joukkoja valmiina toimimaan ja auttamaan".
Julkisessa keskustelussa on myös jäänyt huomaamatta, että suomalaiset ovat olleet 12.-23.3. mukana JEF-joukkojen esikunnan järjestämässä ja johtamassa esikunta- ja komentopaikkaharjoituksessa Britanniassa. Eli lähes koko hermomyrkky-kriisin ajan ovat suomalaiset sotilaat harjoitelleet esikuntatasolla yhteistoimintaa Britannian ja muiden JEF-maiden asevoimien kanssa.
Perinteisesti britit ovat ymmärtäneet hyvin Suomen aseman erikoisuuden Venäjän vieressä. Nyt kun he toivovat, ehkä jopa edellyttävät, solidaarisuuden osoituksena vakoilevien venäläisdiplomaattien karkottamista, on Suomi perin ahtaassa raossa. Suomi on karkottanut ennenkin itänaapurin diplomaatteja, mutta se on tehty aina hyvin matalalla profiililla. Nyt karkotuksen näyttävyys on se olennainen asia. Britit, joiden kanssa olemme tosiaan eri tavoin liittoutuneet, pyytävät myös meitä toimimaan heidän hyväkseen, koska he joutuivat kemiallisella joukkotuhoaseella tehdyn iskun kohteeksi.
Pääministeri Juha Sipilä oli asiallisesti oikeassa sanoessaan Brysselin huippukokouksessa, että pakotteita voidaan määrätä vain juridisten prosessin jälkeen. Mutta käytännössä juridiset todisteet ovat poliittisen tahdon asia. Siis se, että hyväksytäänkö brittien esittämä todisteet näkemykselle Venäjän syyllisyydestä riittäviksi. Jos Sipilä taas viittasi juridisuudella siihen, että on oltava tutkinta ja tuomioistuimen tuomio, ennen kuin pakotteisiin voidaan ryhtyä, niin asia on aivan toinen. Silloin Suomi on vetäytynyt käytännössä tekosyyn taakse halutessaan pysyä syrjässä. Passivisuus ja hidastettu reaktiivisuus ovat perinteisesti olleet tärkeitä välineitä ulkopolitiikassamme, mutta tässä kohtaa sellainen toiminta olisi viesti haluttomuudesta olla mukana liittolaista kohdanneen hyökkäyksen torjumisessa. Samaa voi viestiä insinöörimäinen suoraviivaisuus puheissa ja teoissa.
Vielä on epäselvää, tarkoittiko pääministeri Sipilä pakotteista puhuessaan myös mahdollisia diplomaatikarkotuksia. Moni joka tapauksessa vakuuttaa nyt, ettei meidän kannata poiketa vanhasta tavastamme olla erittäin varovaisia Kremlin kanssa. Lontoosta katsottuna tämä vain voi näyttää haluttomuudelta puolustaa heitä. Joka havainto taas varmasti synnyttää heidän päässään haluttomuutta puolustaa meitä. Joka taas tarkoittaa, että yksi Niinistön neljästä turvallisuuspolitiikan pilarista heikentyy. Jos taas toimimme niin, että brittien ja muiden länsiliittolaisten luottamus meitä kohtaa pysyy tai jopa kasvaa, on hyvin todennäköistä, että Venäjä-pilari puolestaan heikkenee. Kauppatorin laidalla on paljon mietittävää.
Jos olisimme Naton jäsen, ei halu osallistua turvallisuuden luomiseen meidän kohdallamme heikentyisi juurikaan, vaikka päättäisimme ohittaa koko asian meille epämukavana. Mutta kun olemme täysin riippuvaisia poliittisesta tahdosta kussakin hetkessä, voi liittolaisuus laimentua hyvinkin nopeasti. Presidentti Niinistö matkustaa ensi viikolla Brysseliin, jossa tapaa EU:n johtoa, myös unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan Federica Mogherinin. Presidentin vastuulla Suomen ulkopolitiikassa on nimenomaan Venäjä, joten voi ajatella, että noissa tapaamisissa puhutaan Suomen reaktioista ja asemasta suhteessa Venäjään. Liekö hänellä sitten myös viestiä vietävänä puhuttuaan presidentti Putinin kanssa myös myrkkysiskusta.
Tilanteen kiristyessä on odotettavissa lienee yhä useammin vastaavia tilanteita, joissa toimintavaihtoehtoja on käytännössä kaksi. En sano, että Suomen on pakko näyttävästi karkottaa venäläisdiplomaatteja, mutta jotenkin on viesti halusta ja kyvystä seisoa liittolaisen rinnalla saatava uskottavasti Lontooseen. Muuten voimme alkaa pikkuhiljaa tuumailla, että miltä jäsenyys Euraasian unionissa mahtaisi tuntua.
